André Swanström: Hakaristin ritarit.

 

André Swanström: Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Jyväskylä: Atena 2018.

Suomessa on pitkään uskottu suomalaisten SS-miesten viattomuuteen. He kävivät kyllä sotaa, mutta eivät osallistuneet siviilien murhiin.

 

Ensimmäisenä suomalaisia SS-miehiä kuvasi Unto parvilahti kirjassaan Terekille ja takaisin: suomalaisen vapaaehtoisjoukon vaiheita Saksan itärintamalta 1941-43 (1958). Tämä täysin idealistinen kuvaus herätti vastustusta jo ilmestyessään. Seuraavan, vakavamman kuvauksen kirjoitti Mauno Jokipii: Panttipataljoona: suomalaisen SS-pataljoonan historia (1968). Jokipiin kirjassa sotatoimien kuvaus on niin tarkkaa, että kirjaa pidettiin kaikin puolin luotettavana. Niinpä Jokipii saattoi tuoda esille kolme perusväittämää: SS-miehet olivat isänmaallisia, eliittisotilaita ja puolueettomia. Isänmaallisuus tarkoitti sitä, että he liittolaisten riveissä pohjimmiltaan halusivat ajaa Suomen etuja; eliittisotilas vastasi SS:n kuvaa itsestään, puolueettomuus tarkoitti, etteivät he olleet poliittisesti fasisteja eivätkä myöskään osallistuneet raakuuksiin. Mielestäni nämä pyrkimykset tehdä suomalaisista SS-miehistä viattomia ovat sukua laajemmalle ajatukselle siitä, että raakuuksiin syyllistyivät einsatzgruppet (erikoiskomennuskunnat) tai että ne tapahtuivat Auschwitzissa. Näin hukutetaan tavallisen rintamasotilaan syyllisyys. Tästä taas kertoo Snyderin teos Musta maa ja toisaalta Browningin Aivan tavallisia rivimiehiä.

 

Näitä idealistisia väittämiä aiemmin kirkkohistorioitsijana profiloitunut Swanström pyrkii nyt kumoamaan. Hänen mukaansa Jokipii käytti lähteitään tarkoitushakuisesti ja valikoivasti. Swanström onkin parhaillaan osoittaessaan kohtia, joissa Jokipii on väistellyt, ohittanut lähteitä tai muuttanut sävyä. Käyttämällä lähteinä asiakirjoja ja mm. sotilaspappien päiväkirjoja Swanström osoittaa, että suomalaiset SS-miehet eivät ilmeisesti eronneet muista saman divisioonan miehistä. Suomalaisissa oli suuri määrä fasistisen ideologian hyväksyneitä miehiä, eikä Suur-Saksan luomista sinänsä kiistetty. Sen sijaan arvostelun ja purnaamisen varaa suomalaiset kyllä löysivät muuten.

 

Se, kuinka paljon suomalaiset loppujen lopuksi osallistuivat sotarikoksiin jää mielestäni vieläkin avoimeksi, muutamia esimerkkejä kyllä löytyy. Kirja on kuitenkin tärkeä puheenvuoro, jossa täydennetään aikaisempaa tahallisen siloista kuvaa.

 

Mikko Airaksinen

 

 

Leave a Reply