Aura – pöytälaatikkokirjailijoiden kuningatar

Kirjojen kierrättäminen Sellon kirjaston kierrätyshyllyssä on vilkastunut viime aikoina. Toiset tuovat ja toiset vievät. Kuulin eräästäkin vanhemmasta miehestä, joka käy katsomassa hyllyn tarjonnan päivittäin. Itsekin katson kierrätyshyllyä aina ohimennessäni mutta harvoin otan mitään.

Poikkeuksen siihen, että en poimi kierrätyshyllystä kirjoja kotiini, teki kuitenkin Anja Snellmanin pieni kirja Aura, jonka ilmestyminen vuonna 2000 ei ollut jäänyt yhtään mieleeni. Aura siis lähti matkaan, ja lukaisin sen lomalla ollessa. Auran nimihenkilö on varsinainen pöytälaatikkokirjailijoiden kuningatar. Hän kirjoittaa ja kirjoittaa. Sitkeästi ja intohimoisesti aivan kuin olisi ammattikirjailija. Kirjoittaminen on hänen elämänsä tärkein asia, ja tuotantoa kertyy pahvilaatikoittain. Huolimatta siitä, että hän ei saa mitään julkaistuksi.

Aura-teoksen virikkeenä on kirjailijan kertoman mukaan tositapaus mutta emme voi tietää, minkä verran Anja Snellman on etäännyttänyt tapahtumia todellisuudesta. Kuinka paljon kirjan Aura muistuttaa todellista henkilöä Saara Salosta ja kuinka paljon kirjan kertoja Anja Snellmania itseään?  Joka tapauksessa pöytälaatikkokirjailija Aura testamenttaa kirjassa parantumattomasti sairastuttuaan kirjallisen jäämistönsä tutulle kirjailijalle Anjalle. Hän on käynyt Anjan pitämillä kirjoittajakursseilla nuorena ja myös ystävystynyt hänen kanssaan joksikin aikaa. Testamenttilahjoituksen myötä Auran tekstejä täynnä olevat pahvilaatikot saavat uuden majapaikan – niin kuin Aura toisinaan kateellisenakin on sanonut – ”oikean kirjailijan” kellarista. Sitten kirjan kertoja Anja alkaa miettiä, miksi joku päätyy ”oikeaksi kirjailijaksi” ja joku toinen taas ei. Miksi hän itse on kirjailija mutta vaikkapa hänen oma isänsä ja tämä Aura ei?

Ainakin yksi vastaus, miksi nimihenkilöstä Aurasta ei tullut kirjailijaa, on, että hän kirjoitti väärään historialliseen aikaan vääränlaista runoutta ja vaati, että sen täytyy sellaisenaan kiinnostaa. Hän oli ehdoton myös siinä, että hänen persoonallaan tai mahdollisella kyvyllään tai kyvyttömyydellään markkinoida omia kirjojaan ei saa olla mitään merkitystä. 1980-luvulla kiinnosti kustantajia kuitenkin paljon enemmän Anjan tapainen aktiivinen nuori nainen, joka koetteli sekä omassa elämässään että kirjoittaessaan rajoja, miten nainen saa elää ja käyttäytyä. Sylvia Plathia esikuvanaan pitävä maailmantuskan potija jäi auttamattomasti syrjään. Edelleen taitaa olla, että kiihkeät ja mielenkiintoiset kirjoittajapersoonat kiinnostavat enemmän, ja tämän vuoksi kirjan nimihenkilö Aura pelkää, että kirjallisuuden laatu heikkenee. Ehkä huoli on jossain määrin aiheellinenkjn? Julkaistaanhan erilaisten tunnettujen ihmisten nimen avulla, hyvän myynnin toivossa, paljonkin kirjoja, joiden sisältö on hyvin kevyt – elämäkertoja, muistelmia ja erilaisia tietokirjoja ainakin.

Kirjassa ei kerrota, mitä toiveita Auralla tai hänen esikuvallaan oli kirjallisen jäämistönsä suhteen. Vähintään voisi kuvitella hänen toivoneen, että Anja säilyttäisi hänen tekstinsä, lukisi niitä joskus ja muistelisi heidän keskustelujaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Rohkeampi toive on ehkä ollut, että hän hyödyntäisi tekstejä omassa työssään tai jopa julkaisisi jotakin postuumina. No, ainakin osaksi toiveet toteutuvat, kun Anja Snellman kirjoittaa testamenttilahjoituksen saatuaan nopeasti ja ikään kuin jonkin pakon sanelemana kuvailemani kirjan Aura. Nimiölehdellä kerrotaan, että Anja Snellman on hyödyntänyt kirjassaan Saara Salosen päiväkirjoja.

Olen iloinen tästä kirjasta Saaran/Auran puolesta, sillä ilman lukijaa ei tekstiä ole. Uskon myös, että ujoinkin pöytälaatikkokirjailija toivoo, että ainakin joku tuttu lukee, mitä hän on halunnut sanoa.

Marjut Saloniemi
viestintäkoordinaattori
Espoon kaupunginkirjasto

Leave a Reply