Välskärin kertomukset ja hakkapeliittasuomalaisuus

VÄLSKÄRIN KERTOMUKSET JA HAKKAPELIITTASUOMALAISUUS 

Edessäni on viime vuonna ilmestynyt kirjani Raavi niskaa. Löytöretki tietokirjailijan maailmaan. Se alkaa paluusta henkiseen kotiini, isän työhuoneeseen Kouvolan kaupungin kirjastossa, jonne lahjoitimme sen vanhempiemme poismenon jälkeen. Työhuoneessa on 3000 niteen kirjasto, josta löytyi monenlaisia teoksia, tietoa ja viihdettä. ”Lue tuosta – ukko”, tapasi isäni, kirjailija Unto Seppänen, oskarinkokoista koulupoikaa kehottaessaan, ohjatessaan ja innostaessaan minua aluksi lukemisen ja sitten kirjoittamisen jännittävään ja mukaansatempaavaan maailmaan.

Kirjassani kerron, miten lempikirjani oli ehdottomasti Zacharias Topeliuksenhistoriallinen romaani Välskärin kertomukset, jonka muistini mukaan luin viiteen kertaan. Siitä lähti liikkeelle koko elinikäinen suuri kiinnostukseni historiaan. Muistan hyvin, miten ahmimalla ahmin komean, nahkakantisen historiallisen romaanin tapahtumia ja ihmiskohtaloita: Ruotsin kuningas Kustaa Adolfia, Tillya, Pappenheimia, Torsten Stålhandskea ja hänen johtamiaan suomalaisia sotureita, hakkapeliittoja. Kouvolan varuskuntakauppalan kasvattina olin erityisen kiinnostunut 30-vuotisen sodan taistelukuvauksista.

Jännityksensekaisin tuntein päätinkin ottaa Topeliuksen Välskärin kertomukset uudelleen luettavaksi, kun Oili Sivula Tapiolan kirjastosta hiljattain pyysi minulta kirjaston verkkolehteen kirja-arviointia Suomi 100-vuotta -hengessä. Niinpä työpöydälläni on nyt Carl Larssonin kuvittama, jatkosodan aikana (1941) painettu tämän teoksen juhlava painos. Enpä muista koskaan pitäneeni käsissäni niin  painavaa kirjaa.

Sen ensimmäisen luvun nimi on Breitenfeldin taistelu, josta koko 30-vuotinen sota Saksanmaalla alkoi. Tosin olen nyt kuulevinani lukijoitteni joukosta hämmästyneitä kysymyksiä, miten ihmeessä Välskärin kertomukset ja Suomi 100 – vuotta voivat löytää toisensa — onhan kolmekymmenvuotisesta sodasta toki kulunut jo peräti 400 vuotta!

Kysymyksenne on oikeutettu, jos tätä kytköstä ajatellaan aikajanana, mutta on muitakin näkökulmia. Minusta 30-vuotista sotaa ja silloista Ruotsi-Suomen valtakuntaa voidaan perustellusti tarkastella myös satavuotiaan Suomen kanssa, jos ja kun otetaan lähtökohdaksi Suomen maa, suomalaisuus ja suomalainen sotilas. Suomi kuului Ruotsin kuningaskuntaan, mutta koulupojan arvomaailmassa suomalaisen soturin maine kansainvälisillä ja kotimaisilla taistelukentillä oli lukiessa huomion keskipisteenä. Suomalaisuus ja sen parhaimmat ominaisuudet kumpusivat niiltä ajoilta saaden täyttymyksensä talvi- ja jatkosodassa isänmaan puolesta.

Päätinkin lähteä tästä asetelmasta liikkeelle kirjoituksessani ja merkitsin Topeliuksen ajatukset ja kirjoitukset sitaattien välissä suorina lainauksina.

Breitenfeldin taistelu ja suomalaiset Hakkapeliitat

Breitenfeldin taistelu käytiin Saksassa Leipzigin kaupungin pohjoispuolella ratsuväen käyttöä suosivalla, loivalla tasankomaalla 7. päivä syyskuuta 1631 Ruotsin kuningaskunnan ja Saksin — Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Ferdinand II: n armeijoiden välillä. Ruotsin armeijan johdossa oli kuningas Kustaa II Adolf, sakseja johti vaaliruhtinas Yrjö I ja hänen liittolaisenaan katolisia kreivi Johan Tilly. Breitenfeld oli ensimmäinen suuri taistelu protestanttien ja katolisten välillä, joka päättyi Kustaa Adolfin armeijan murskavoittoon.

Westfalenin rauhaan vuonna 1648 päättynyt 30-vuotinen sota oli paitsi Ruotsi-Suomen Itämeren-politiikkaan liittyvä myös uskontojen välinen mittely.

Kuningas Kustaa Adolf oli tullut ruotsalaisineen ja suomalaisineen Saksanmaalle puolustamaan sitä, mikä on elämässä pyhintä ja kalleinta: vapautta ja uskoa.” Tilly, tuo kauhea ’vanha korpraali’ oli marssinut Saksiin ja kuningas seurasi hänen kintereillään. Kaksi kertaa he olivat jo kohdanneet toisensa: tiikeri oli haastanut jalopeuran taisteluun, mutta jalopeura ei ollut liikkunut paikoiltaan Nyt he seisoivat kolmannen kerran toistensa näkyvissä, eikä enää auttanut muu kuin iskeä musertava isku, ja Saksa odotti vavisten kohtalonsa ratkaisua.”

Näin aloittaa Topelius juhlallisesti historiallisen teoksensa.

Suomalainen noin 700 miehen vahvuinen ratsuväki oli taistelua johtavan kuninkaan suosikkijoukko. Ennen taistelun alkua hallitsija ilmaisi luottamuksensa sen johtasjalle Torsten Stålhandskelle. Luottamuksensa osoituksena Kustaa Adolf oli sijoittanut tämän joukon ratkaisupaikalle taisteluryhmityksen oikealle sivustalle.

”Minä luotan siihen, että te suomalaisinenne otatte hänet vastaan niin, että tuntuu… Varokaa nyt, pojat ettette tao miekkojanne tylsiksi miesten rautaisiin varustuksiin, vaan pistätte ensin kuoliaaksi hevosen ; sitten voitatte helposti raskaan ratsumiehenkin.”

Nämä kuninkaan kehotukset ja opetukset kaikuivat kaikkien suomalaisten ratsumiesten korviin rohkaisten heitä urhoollisesti käymään taisteluun. Hyvin asemansa, vaaraa ja kunniaa sisältävän tehtävänsä Stålhandsken joukot ymmärsivät hyvin, ja kuninkaan sanat valoivat heihin uskoa menestyksestä. Heidän joukossaan oli myös Isonkyrön pitäjästä kotoisin oleva talonpoikaiskuninkaaksi kutsutun, jämerän Aaro Perttilän poika, ratsumies Perttilä.

”Hänen nuori sydämensä paisui, kun hän ajatteli saavansa sankarikuninkaan silmien edessä taistella kovan, ratkaisevan taistelunsa uskonsa vapauden puolesta, maansa kunnian puolesta ja kaiken sen puolesta, mikä elämässä on korkeinta ja kalleinta, ja tämä vakaumus elähdytti häntä, samoin kuin koko sotajoukkoa, joitakin palkkajoukkoja lukuun ottamatta, ja synnytti voitonvarmuuden jo ennen kuin taistelu oli alkanutkaan.”

Näin ajatteli nuori suomalainen sotilas ensimmäisen taistelunsa alla saatuaan koko joukon komentajalta, Stålhandskelta rohkaiseva johtajan vastuuta korostavan evästyksensä taisteluun lähdettäessä.

” … Eikö sinulla ole neljä täysin varustamaasi ratsumiestä komennettavanasi? Onhan Luoja luonut urhoollisen sydämen rintaasi sykkimään ja kuningas antanut miekan käteesi! Onhan se sekin jo aateluuden merkki; pidä itse huoli lopusta.”

Oli sopeuduttava ja hoidettava annettu tehtävä.

Itse asiassa kuninkaan ja Stålhandsken kehotuksista käy ilmi tulevan taistelun luonne, siinä käytettävä uusi taktiikka, jossa ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmana viereisen miehen polvi painettuna naapurin polvitaipeeseen. Lähitaistelussa suomalainen, keveä ja haarniskoitumaton ratsuväki oli edullisemmassa asemassa vastustajan raskaasti varustettuun, haarniskoituun ratsuväkeen verrattuna.

Suomalaiset ratsusotilaat, savupirttien ja maalaistalojen kasvatit, olivat pienikasvuisia, lyhytvartaloisia mataline suomenhevosineen, niin että vastustaja suhtautui heihin ylenkatseellisesti ja alentuvasti.

”Vähän ennen taistelun alkamista pitämässään puheessa Tilly itsekin puhui ylenkatseellisesti nälkäisistä, alastomista vihollisistaan ja heidän hevosistaan, jotka hänen mielestään olivat kurjempia kuin keisarillisten kurjimmat kuormakonit. – Ratsastakaa niiden päälle, hän lisäsi, niin ratsumies ja hänen hevosensa menevät mäsäksi teidän korskuvien juoksijainne jaloissa.”

Mutta näin räikeä vastustajan aliarviointi, joka johtui joko siitä, että ei tunnettu suomalaisia ratsumiehiä tarpeeksi hyvin tai sitten ei välitetty koko asiasta, koitui keisarillisen armeijan komentajien — ratsuväkikomentaja Pappenheim etunenässä — ja joukkojen kohtaloksi. Hurja taistelu päättyi siihen, kun

”Vallonien eloonjäänyt joukko hajaantui hurjasti paeten Breitenfeldiin päin.” Taistelun verisessä loppunäytöksessä armoa ei pyydetty eikä armoa annettu… Taistelu oli lopussa, voitto varma.”

Savun hälvettyä taistelukentältä kuningas ratsasti rivi riviltä urhojaan kiittämään:

”Stålhandske, sanoi kuningas saavuttuaan suomalaisten rintaman eteen. – Te ja teidän miehenne olette kaikki taistelleet kuin kunnon pojat ja juuri niin kuin olin teiltä odottanutkin. Kiitä teitä, lapseni, olen ylpeä teistä. Riemuisa hurraa oli joukon vastaus.”

Topeliuksen kuvaamina suomalaisilla, talonpoikaisilla ratsumiehillä oli merkittävä ominaisuus, jota heitä pahasti aliarvioineet viholliset eivät kyenneet ymmärtämään: – ”rautaiset jänteet ja rauhallinen, kuolemaan saakka kukistumaton rohkeus korvasivat täydellisesti sen, mikä puuttui ulkoasusta ja ryhdistä, ja heidän pienillä hevosillaan oli apuna koko suomalaisen rodun sitkeys, joka monta tuntia kestävän uuvuttavan käsikähmän aikana suuresti vaikutti voiton saamiseen.”

 

Stålhandsken uljaita ja pelottomia suomalaisia ratsumiehiä ruvettiin yleisesti kutsumaan hakkapeliitoiksi. Tämän nimen he saivat taisteluhuudosta ”hakkaa päälle”. Rynnäkköön lähdettäessä tämä taisteluhuuto kannusti sotureita lyömään ja hakkaamaan vihollista kaikin voimin. Ratsumiehillä oli korvaamattomana tukenaan luotettavat ja uskolliset hevoset, joilla oli samantapaisia taisteluominaisuuksia: raskaan työn rasittamina ne olivat rauhallisia, sitkeitä, eivät väsyneet helposti,  sopivat hyvin kiitolaukkaan eivätkä säikkyneet taistelutilanteissa.

Rohkeita ja musertavia hyökkäyksiä tekevät Hakkapeliitat saivat Euroopan taistelukentällä voittamattoman joukon maineen. Heitä ruvettiin pitämään vastustajan keskuudessa jopa yliluonnollisena joukkona, jota pelättiin ja kunnioitettiin. Poikkeuksellisen hyvä sotamenestys synnytti jopa uskomuksia, että hakkapeliitoilla oli arvattavasti lappalaisuudesta periytyviä taikakeinoja. Tällaista taikauskoa vahvisti myös se, että hakkapeliitoilla oli tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista. Se oli senaikaisista sotilaista pelottavaa, koska huutaminen taistelukentälle katsottiin useimmiten pikemminkin pelon kuin raivoamisen ilmaisuksi.

Historian lehdet kertovat, että 30-vuotisen sodan ratkaisutaisteluja ei voitettu ilman hakkapeliittoja. On laskettu, että erittäin taitavana sotapäällikkönä pidetyn Stålhandsken ratsumiehet – ja myös valiojoukoiksi arvioitu suomalainen jalkaväki — eivät hävinneet kertaakaan 14 sotavuoden aikana. Siinä oli ansiota kerrakseen!

 

Breitenfeldin kentällä saavutetun komean voiton jälkeen Hakkapeliittoja ja muita joukkoja kohtasi kuitenkin suuri onnettomuus ja suru, kun aina joukkojensa edessä ratsastanut kuningas Kustaa II Adolf kaatui sankarillisesti Lűtzenin taistelussa.

”Ja marraskuun aamuaurinko valaisi Lűtzenin kenttiä. Uusi aika koitti, mestari oli poissa, ja oppilaat saivat tehtäväkseen hänen työnsä jatkamisen.”

Se työ jatkui vielä satoja vuosia. Zacharias Topelius kuljettaa historiallisessa romaanissaan lukijaa 30-vuotisen sodan jälkeen vielä monissa sodissa ja taistelukentillä aina Suomen itsenäisyyteen saakka: Puolan sota, Kaarle XII, Narvan ja Pultavan taistelut, suuri pohjoismainen sota Isoviha…

Koko tämän pitkän ajanjakson Ruotsi-Suomen ja suomalaisuuden historiassa, jolloin viha, sodat, ja hävitys olivat arkipäivää, jolloin ihmiset ja kansat elivät enemmän sotien kuin rauhan olosuhteissa kirjailija summaa kuvaannollisena näkemyksenään:

”Isojen, rajujen myrskyjen raivotessa, jotka kukistavat valtakuntia, pyyhkäisevät pois valtoja ja kääntävät ajan virran uusiin uomiin, katoaa tuhansia huokauksia kuulumattomina niiden pauhinaan. Kuninkaat, sotapäälliköt, valtiomiehet seisovat niissä kuin huojuvat mastonhuiput meren kuohuissa; kuka laskee ne lukemattomat aallot, jotka hyökyvät heidän ympärillään, kimmeltävät hetken aikaa laskevaa aurinkoa vasten ja painuvat alas unohdettuina kadotakseen? Historia piirtää muistiinsa ainoastaan suuret joukot ja huiput, näiden uhrien summat, näiden kyynelten virran; yksityiskohdat katoavat ja virkoavat kuitenkin yhä uudestaan eloon; ihmissydän sykkii aikojen sisimmässä alati samaa sykintää.”

 

Itämeri

Kaikella sillä kuohuvalla historialla on yhteinen näyttämö ja tekijä. Sen nimi on Itämeri ja sen rantavaltiot, eritoten Suomi. Välskärin kertomuksissaan Topelius kuvailee Itämeren luonnetta ja historiallista merkitystä lyyrillisin, mutta samalla realistisin sävyin:

”Ja Itämeri ojentaa mahtavat, siniset käsivartensa toisen itään ja toisen pohjoiseen ja sulkee syliinsä kuin meren tyttären erään aaltojen maan, joka on sen povesta kasvanut, joka kasvaa siitä vielä tänäänkin ja joka korkeilla kallioillaan suojelee emonsa sydäntä. Suomi on Itämeren lempilapsi; vielä tänäänkin se tyhjentää järviensä aarteet äitinsä helmaan, eikä mahtava meri siitä ylpeile, vaan vetäytyy rakastavasti ja hellästi takaisin, niin kuin uhrautuva äiti ainakin, että tytär saisi jatkaa kasvamistaan ja joka kesä pukea uudet, päivän valoon ilmestyneet rannat ruohoihin ja kukkasiin. Onnellinen se maa, jonka helmassa tuhannet järvet lainehtivat ja jonka merenrannat käsittävät sataneljäkymmentä penikulmaa! Meri luo valtaa ja vapautta, meri antaa hyvinvointia ja tietoa; meri on sivistyksen tuoja, eikä maa, joka on yhteydessä mereen, voi koskaan jähmettyä hädän ja sorron alle, ellei se itse ole siihen syypää.”

Minusta on syytä lopettaa tämä kirjoitukseni tähän Sakari Topeliuksen koskettavaan kuvaukseen Itämerestä. Se osoittaa selvästi, miten historia ja maantiede pitävät huolen siitä, että tämän päivän geopoliittisilla arvioilla kansainvälisestä tilanteesta Itämerellä ja sen merkityksestä Suomen turvallisuudelle ja Topeliuksen runollisella kuvauksella parisataa vuotta sitten on paljon yhteistä.

Toinen Itämereen liittyvä, etualalle nouseva, ajattelemisen arvoinen asia on 30-vuotisen sodan suomalainen voitontahto hakkapeliittojen vaatimattomaan uniformuun puettuna. Eikö olekin niin, että maamme nykytilanteessa ja uusien, suurien haasteiden edessä me tarvitsisimme rakentavassa, kehittävässä mielessä samantapaista rohkeutta, sitkeyttä ja sisukkuutta sekä railakasta, tiiviisti yhdessä eteenpäinmenon henkeä kuin mitä suomalaiset hakkapeliitat osoittivat muille kansoille Euroopan taistelukentillä?

Esa Seppänen

VTT, tietokirjailija

Mankkaa 21.8.2017