Uutta kielenhuoltoa

Kaksi hyvää kirjaa äidinkielestäni. Lyytikäinen on kielenhuollon veteraani, toisen kirjan kirjoittajat ovat nuoria tutkijoita. Siinä missä Lyytikäinen keskittyy yksittäisiin sanoihin, sanontoihin, kielenkäyttötapoihin ja vertailee niitä toisiin kieliin, toisen kirjan nuoret tutkijat keskittyvät kielen ja yhteiskunnan suhteisiin.
Kummatkin vakuuttavat, että puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat eri asioita. Kun kieli muuttuu, se ei ole rappeutumista. Näin ei siis ole mitään syytä alkaa raivoamaan siitä… anteeksi.
Tarkoitin, että ei ole mitään syytä alkaa raivota siitä, että kielenhuoltajat hyväksyvät jonkun puhetavan, varsinkin kun kyseinen tapa on vanhastaan käytössä jollain murrealueella.
(Kuten huomaatte, Kielitoimisto armahtaa, minä en).
Suomen kieli on kehitetty tasapuolisesti itä- ja länsimurteiden pohjalta. Kuitenkin siten, että kuhunkin asiaan on valittu yksi ainoa kelvollinen käytäntö. Juuri tämä aiheuttaa riitoja.
Nuoret tutkijat purkavat joitakin suomen kieleen liittyviä uskomuksia. Niinpä ei pidä paikkaansa, että suomea ”kirjoitetaan kuten puhutaan”. He kertovat lukuisia esimerkkejä päinvastaisesta.  Tämä ei vakuuta minua, sillä jos suomen kielen kirjoitus- ja äänneasun välinen ero on pienempi kuin missään muussa kielessä, on väite oikeutettu. Pelkät esimerkit eivät riitä, vaan vertailu toiseen kieleen.
He myös purkavat väitteen, että suomen kieli olisi tasa-arvoisempi kuin eräät toiset, koska meillä on vain yksi ”hän”-sana. Heidän mukaansa puheemme on aivan yhtä seksististä, kuin muissakin kielissä Tästä he kertovat todisteena mm. esimerkkilauseita Nykysuomen sanakirjasta. Erikoista kyllä, kun olin kansakoulussa (60-luvulla), opettaja käytti samaa esimerkkiä.
Kielen taju-kirjassa kiistetään monia myyttejä siitä, että tietyt ihmisryhmät puhuisivat tietyllä tavalla. Nämä ovat usein ennakkoluuloja, eikä niitä voi toteennäyttää käymällä läpi suuria tekstimassoja (tai äänitteitä). Lisäksi erilaiset puhetavat eivät välttämättä ilmaise vaikkapa alistumista, sillä kieltä voi käyttää eri tavoilla. Tämä osuus on itse asiassa varsin kiinnostava.
Lyytikäinen kertoo kirjassaan, kuinka Suomen älymystö opetteli suomen kielen nimenomaan kirjakielenä, sillä heidän ympäristössään ei ollut elävän suomen puhujia. Tästä onneton kirjakieli on siirtynyt näytelmäkirjallisuuteen ja siitä elokuvaan. Tämä selittää teennäisyydessään karmean suomalaisen dialogin.
Kummankin kirjan kirjoittajat ovat ihastuneita sosiaaliseen mediaan, sillä sieltä saa tuhansittain esimerkkejä tietynlaisesta kielenkäytöstä, suunnaton tekstimassa, joka ei ole käynyt läpi kielenhuoltoa.
Mikko Airaksinen