Hitlerin raivottaret

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä. Atena 2014. Suom. Juha Sainio
Tartuin kirjaan haastateltuani Terhi Rannelaa kirjastaan Frau. Rannela suositti ”raivottaria”.
Olin aiemmin pelännyt, että kirjassa herkuteltaisiin muutamalla pahalla naisihmisellä. Mietin, mitä tällainen kirja yrittäisi sanoa, jos mitään?
Kirja onkin systemaattinen esitys aiheestaan. Kun saksalaiset valtasivat suunnattomia alueita idästä, he tarvitsivat henkilökuntaa normaalin elämän pyörittämiskesi. Ja joukkomurhien toteuttamiseen. Miehistä tähän varattiin iäkkäimmät sotilaat, naiset kuolemankentillä taas olivat nuorempia. Naiset tarjoilivat virvokkeita teloittajille, naputtivat kirjoituskoneita toimistoissa, antoivat sairaaloissa kuolettavia ruiskeita potilaille, jotka olivat juutalaisia, kehitysvammaisia tai muuten hyödyttömiä. Naiset metsästivät juutalaisia puutarhassa huvikseen.
Kaiken huipuksi sairaaloissa murhattiin jopa omia sotainvalideja (joita meillä päin nimitettäisiin sankareiksi), jos he olivat haavoittuneet niin pahasti, etteivät enää olisi hyödyllisiä. Holokausti aloitettiin sairaaloissa, sen jälkeen jatkettiin teloituksilla, häkäautoilla ja lopuksi kaasukammioilla.
Johanna Altvater työnsi juutalaislapsia alas sairaalan parvekkeelta. Erna Petri ampui juutalaislapsia farmillaan.
Tekijä ei tuomitse naisia kokonaan. Natsihallinto tarjosi naisille varsin rajoitetusti etenemismahdollisuuksia. Kun Saksa laajeni voimakkaasti itään, tarjolla oli satoja tuhansia työpaikkoja – myös naisille. Nyt heille avautui vihdoin etenemismahdollisuuksia ja toisaalta mitään pidäkkeitä ei ollut. Uhreille sai tehdä mitä ikinä tahansa. Naiset olivat kasvaneet uskomattomassa propagandailmapiirissä, jossa juutalaiset oli leimattu kaiken pahan aiheuttajiksi. Lisäksi ghetoissa elävät juutalaiset näyttivät surkeilta, ali-ihmisiltä. Nopeasti uhrista tulee syyllinen, joka ansaitsee kohtalonsa. Naiset muuten kävivät ghetoissa ”shoppaamassa”. Epätoivoiset ihmiset myivät mitä ikinä tahansa saadakseen ruokaa. ”Shoppaaminen” oli tosin kielletty.
Olen aikaisemmin lukenut tarinoita siirtomaista, siitä millaiseksi ihminen muuttuu, jos hän saa valtaa ilman mitään pidäkkeitä. Nyt Saksan Itä-Euroopasta oli tullut samanlainen helvetti.
Kirjassa ei tietenkään väitetä, että naiset olivat miehiä julmempia. Kirjan aiheena vain on naisten julmuus, sillä se on aiemmin jäänyt katveeseen.
Vain harvoja näistä naisista on rangaistu. Jollakin tavalla naiset onnistuvat aina jäämään huomiotta, tässä tapauksessa edukseen. Jotenkin emme halua uskoa, että nainen pystyy tappamaan, filosofoi kirjailija ja yrittää todistaa kirjallaan, ettei tämä ole totta. 
Lähteenä tekijä on käyttänyt Itäeurooppalaisia arkistoja, jotka avautuivat sosialismin romahduksen myötä.

Mikko Airaksinen