Hätä on tarpeen

Tommi Uschanov (s. 1975), on tietokirjailija ja kääntäjä. Hänen teoksensa Hätä on tarpeenkäsittelee, kuten alaotsikkokin sanoo, kulttuuripessimismin nousua.
Alussa Uschanov huomaa, että vaikka vuotta 1965 ei missään ilmoitetakaan minään varsinaisena vedenjakajana, moni on pitänyt sitä vuotta onnellisimpana ja sitä eteenpäin on menty alamäkeä. (Totta, minunkin piti mennä kouluun pian sen jälkeen). Uschanov seuraa valppaasti populaarikulttuuria, esimerkiksi rock-sanoituksia, ja löytää niistä saman juonen.
Käänne oli se, kun Lyndon B. Johnson (dem.) voitti Barry Goldwaterin (rep.) presidentinvaaleissa harvinaisen suurella marginaalilla. Goldwater oli niin oikeistolainen, että se oli lähinnä koomista. Vaalit voitettuaan Johnson sai toteuttaa unelmansa: tehdä mustat lopultakin tasa-arvoisiksi valkoisten kanssa (niin pitkälle kuin se hallinnollisin keinoin oli mahdollista) ja tehdä sarjan sosiaalisia uudistuksia, joista käytetään iskusanaa Great Society. Vaikka Johnson oli tökerösti käyttäytyvä moukka, jonka jälkimaine on huono, ei Uschanov emmi kutsua häntä Yhdysvaltain historian parhaaksi presidentiksi. Uudistukset kuitenkin vieroittivat Etelän demokraattisesta puolueesta. Demokraattien vankimmat kannatusalueet olivat olleet juuri Etelässä. Samoin konservatiivit vieroittuvat sosiaalisten uudistusten ja niiden aiheuttamien veronkorotusten takia. Etelän kiintymys rotuerotteluun johtuu muun muassa siitä, että erottelua kitkevät toimet ovat aina Pohjoisen puuttumista Etelän asioihin.
Pahinta oli, että Johnson sotkeutui pahasti Vietnamin sotaan. Hän uskoi aikalaisten tapaan dominoteoriaan ja pelkäsi, että Pohjois-Vietnamin voitto johtaisi laajenevaan katastrofiin, mitä ei sitten kuitenkaan tapahtunut. Sota vei demokraateilta liberaalin ja pasifistisen kannatuksen, samoin kuin ne konservatiivit, jotka eivät halunneet Yhdysvaltain sotkeutuvan maailmanpolitiikkaan tällä tavoin.
Goldwaterin ehdokkuus ei ollut sattuma, vaan esinäytös Reaganille. Republikaanit hyötyivät siitä, että Yhdysvallat oli täynnä pettyneitä, politiikkaan kyllästyneitä ja valtiovaltaa epäileviä entisiä demokraatteja. Näiden houkutteleminen takasin politiikkaan ja tällä kertaa republikaaniselle puolelle vaati yksinkertaisia sloganeja ja uhkakuvien pystyttelyä.
Nyt elämme tässä maailmassa. Tiedonvälityksen tehtävä on kertoa siitä miten kaikki menee pieleen, vaikka elintaso on monikertaistunut, lapsikuolleisuus lähes nollassa jne. Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa kuoli vuosittain satoja lapsia hukumalla. Nyt kun hukkumiskuolemia on vuosittain neljä, voivat iltapäivälehdet vetää pääotsikon siitä, kuinka jossakin hukkui ”taas” lapsi. Kipukynnys siirtyy. Uhkakuvilla ei tarvitse olla mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Tommi Uschanovin kirja on mielenkiintoinen analyysi nykymaailmastamme. Joissakin kohdissa haluaisin lisää perusteluja, mutta muuten teos on johdonmukainen ja kiinnostava. Sitä paitsi lähihistoriaa on aina hauska lukea.

Mikko Airaksinen.