Poikakirja

Poikakirja on ajankuva, pienen pojan kasvutarina 60-luvulta. Kirjassa eletään vielä sodanjälkeisen köyhyyden ja merkillisen isänmaallisen paatoksen aikaa. Pikkupoika havainnoi ympäristöään ja purkaa ajatuksensa naiivinkirkkaiksi huomioiksi. Kirjan tunnelmien vanhanaikaisuutta selittää ehkä se, että ollaan pienellä paikkakunnalla.
Näin minä opin maailmasta, että siinä on asioita, joista ei puhuta kenenkään kanssa.
Päähenkilö on Olli, jolla on siskoja, joista pienin on autistinen. Siskojen maailma eroaa poikien maailmasta ja sitä poika salakuuntelee silloin tällöin.
Opiskelu tapahtuu poikaluokalla, opettajana armeijatyyppinen kurinpitäjä.
Koulussa kiusaaminen on ongelma. Mutta miten kiusattu hakee apua, kun kanteleminen on kielletty ja pahin kiusaaja on opettaja itse? Olli ei itse ole uhri, mutta saa seurata vierestä. Ja kun sotilaallista kuria vaativa kauhuopettaja vaihtuu nössöksi, ei tämäkään ole hyvä.
Samoin hän selviytyy vammautumasta poikien räjähdekokeilussa. Ja sitten pitää kokeilla uudelleen, aina vain katastrofaalisin seurauksin, muttei vahingoitu taaskaan itse.
Mielestäni pojan ajatusmaailmaa kuvataan kirjassa hyvin, parasta on se, mitä voi kertoa aikuisille, mitä pojat kertovat toisilleen, mitä eivät. Miten jonkun nolon tapauksen jälkeen ei tavata toista pitkään aikaan ja sitten kun tavataan, ei asiaan palata. Muisti ja asioiden toistuminen askarruttavat, tytöt ehtivät kuvaan melkein, autistisen siskon kohtalo jää avoimeksi. Kirja loppuu kesken niin, että lukijaa harmittaa.
Ajankuva sensaatioineen ja huolineen esitetään hyvin; 60-luvulla eläneen mieleen palautuu nostalgisia.
Teoksessa esiintyvä koulukiusaaminen päättyy traagisesti. Nykyään ei sellaista esiinny, ainakaan aivan samassa muodossa, mutta hyvin kirjoitettu kirja saa miettimään, miten väkivalta ja pahuus ja piittaamattomuus elävät yhä, vain vähän muotoa muuttaneena.
Mikko Airaksinen