Nooan kompassi

Olen aina pitänyt Anne Tylerin lempeästä huumorista. Hän kuvaa vaikeita aiheita kepeällä otteella. Tapansa mukaan Tyler kuvaa tässäkin romaanissa jokapäiväistä elämää, arkea, tavallisia ihmissuhteita, jotka mutkistuvat helposti. Arkisen pinnan alta löytyy kuitenkin kuin vaivihkaa syvä ajatus ja viisas ja merkittävä kirja.

Sillä sellainen kirja tämä minusta oli. Se kuvaa ulkopuolisuutta ihmisten keskellä – sitä mitä me kaikki koemme, kuka enemmän, kuka vähemmän. Se kuvaa sitä, kuinka ihmiset puhuvat toistensa ohi tai ymmärtävät toisiaan väärin. Se kuvaa perhe- ja parisuhteita.

Minä ja monet lukupiiriläiset kerta kaikkiaan tykästyimme kirjan päähenkilöön kilttiin Liamiin. Tosin jotkut olivat sitä mieltä, että hän oli liiankin kiltti, nössö, jonka yli muut kävelivät. Liam on maan hiljaisia, joita kukaan ei näe tai huomaa. Mies joka luopuu ja luovuttaa, joka ei pidä meteliä itsestään ja oikeuksistaan, joka ei vaadi itselleen mitään. 
Ensimmäisen vaimon itsemurha, avioero toisesta vaimosta, urahaaveiden kariutuminen, väitöskirjan keskeytyminen, irtisanominen – Liam ottaa kaiken vastaan filosofin tyyneydellä. Hän ei suutu eikä katkeroidu.

Kirjan motto voisi olla Sokrateen lause, joka löytyy viimeisiltä sivuilta: ”Mitä vähemmän tahtoo, sitä lähempänä on jumalia.” Romaanin teema on luopuminen, asia joka on nykyisin vähemmän trendikäs mutta juuri siksi tärkeä. Liam ei tartu tilaisuuteen, kun tulee mahdollisuus uuteen parisuhteeseen. Sen sijaan hän jää mieluummin yksin kotiin lukemaan rakkaita filosofian kirjojaan.     
 
Kirjan nimi on erikoinen. Mietimme lukupiirissä, mitä ”Nooan kompassi” mahtaa tarkoittaa. Joku arveli, että se tarkoittaa Nooan arkin ajelehtimista tulvavesissä. Missään ei näkynyt maata. Nooa seurueineen etsi paikkaa minne rantautua ja lopulta löysi sen. Samalla tavalla Liam ajelehtii elämässään ja löytää lopulta paikkansa – kirjojen ja pienten lasten parista.

MM