Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luojalasta auttakoon. Tammi 2016, suom. Kaijamari Sivill.
Nobel-palkittu kirjailija Morrison (s. 1931, Nobel 1993, Pulitzer 1988) palaa kirjassaan tuttuun teemaan, mustien asemaan Yhdysvalloissa. Ei ole hauskaa olla tuijotuksen tai huutelun kohde, kävellä katuojassa, jotta jalkakäytävää riittäisi tarpeeksi valkoisille, maksaa kaupassa 5 snt paperipussista, joka valkoiselle on ilmainen. Tai kokea työnhaussa syrjintää, joka laissa on tietenkin kielletty.
Tämän vuoksi mustat toivovat olevansa mahdollisimman vaaleita, etteivät joutuisi silmätikuiksi. Ja jos vielä hiuksetkin ovat oikeanlaiset, voi yrittää käydä valkoisesta, niin kuin eräs kirjan henkilöistä, joka palauttaa sukulaisilta saamansa kirjeetkin avaamattomina lähettäjille. Mustiin hän ei enää halua kuulua.
Tällaista mahdollisuutta ei ole tarinan päähenkilöllä Bridella, joka syntyy poikkeuksellisen mustaihoisena. Hänen isänsä lähtee talosta uskoen, että lapsi ei ole hänen. Briden äiti inhoaa sinimustaa lastaan, joka rikkoi heidän kotinsa. Bride toivoo kosketusta äidiltään, että tämä edes löisi häntä.
Bride pääsee elämässä eteenpäin muotibisneksessä. Stylisti neuvoo häntä korostamaan mustaa väriään ja käyttämään pelkästään valkoisia vaatteita.
Alkuun oli tylsää ostella pelkästään valkoisia vaatteita, kunnes opin, miten monia valkoisen sävyjä onkaan: norsunluu, osteri, alabasteri, paperinvalkoinen, lumi, kerma, luonnonvalkoinen, samppanja, haamunvalkoinen, luunvalkoinen.
Rakkaudetta kasvanut hakee lohtua rahasta ja tavarasta.
Mitäpä hän tiesi hyvyydestä hyvyyden vuoksi tai rakkaudesta ilman tavaraa?
Tarina etenee eri henkilöiden kertomana. Luvut on otsikoitu kulloisenkin puhujan nimellä, mutta joskus oikullisesti jätetty nimettömiksi. Tarina vilisee väkivaltaa ja hyväksikäytettyjä lapsia, muttei silti ole niin surullinen kuin luulisi. Elämässä on myös hyviä asioita, harvassa vain. Loppu on kai onnellinen, kirjan imelä nimi saa selityksen Briden äidin pohdinnoista.
Yksi henkilöistä on Sofia, joka joutuu istumaan vankilassa.
Jos vankilassa jotain hyvää oli, niin kirjasto. Koska oikeat kirjastot eivät enää tarvitse eivätkä halua kirjoja, niitä lähetetään vankiloihin ja vanhainkoteihin. Meillä kotona kaikki muu, paitsi uskonnolliset julistukset ja Raamattu olivat olleet kiellettyjä. Opettaja kun olin, pidin itseäni laajasti lukeneena, vaikkei meiltä opettajaopiskelijoina collegessa vaadittu mitään kirjallisuuden opintoja. Ennen vankilaa en ollut lukenut Odysseiaa enkä Jane Austinia ollenkaan. En minä niistä juuri mitään oppinut, mutta keskittyminen harharetkiin, petoksiin ja siihen, kuka nai kenet, oli tervetullutta ajanvietettä.
Ihmiset yrittävät olla ihmisiksi, mutta se on vaikeaa kun on lapsuudesta asti kantanut jotain onnettomuutta. Rasismi tuntuu kytkeytyvän syvästi rahaan ja valtarakenteisiin ja sen lähtökohtana oleva ihmettely toisaalta tuntuu olevan luonnollista. Valkoiset lapset tuijottavat Bridea kuin olisivat dinosaurusnäyttelyssä.
Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole.
Tarinan loppupuolella Bride rikkoo poikaystävänsä päähän olutpullon. Kyseinen amerikkalaisolut on sen verran huono, että vahinko ei ole suuri.
Mikko Airaksinen