Elohopea

Hannu Väisänen: Elohopea (Otava 2016).
Hannu Väisänen (s. 1951) on Ranskassa asuva suomalainen kirjailija, graafikko, taidemaalari, lavastaja ja esiintyjä. Hän tuli tunnetuksi romaanisarjallaan Vanikanpalat (2004), Toiset kengät (2007) ja Kuperat ja koverat (2010). Ne kertovat Väisäsen alter egon, Anteron, lapsuudesta ja nuoruudesta. Toiset kengät toi tekijälleen Finlandia-palkinnon.


 Anteron tarina jatkuu romaanissa Taivaanvartijat (2013) ja kehittyy yhä vähemmän omaelämäkerralliseksi. Tässä kirjassa Antero viihtyy kuvataiteen parissa ja maalaa alttaritauluja (tai koristelee sakraalirakennuksia, kuten Väisänen itse sanoo). Seuraava siis on Elohopea. Nyt Antero karistaa Suomen pölyt jaloistaan ja lähtee Pariisiin maalaamaan. Tarina laajenee Pariisin ja ystävyyden ylistykseksi, traagisiltakaan piirteiltä ei vältytä. Kun katsoo Väisäsen hallitsemien taiteenlajien listaa tämän kirjoituksen alussa, voi yllättyä siitä, että Elohopeassa pääroolissa onkin musiikki! Tämä näkyy niin tarinassa, kuin sen rakenteessakin.
Haastattelin Hannu Väisästä Tapiolan kirjastossa 16.3.2016, kun hän piipahti Suomessa kirjansa julkistamistilaisuudessa (ja samalla taidenäyttelynsä avajaisissa). Kysyin häneltä, miksi Suomessa on vaikea hyväksyä monialaisuutta? Käytin esimerkkinä kirjailija-kuvittaja Henrik Tikkasta, reportaasikirjojen tekijää Olavi Paavolaista ja monilahjakkuus Tove Janssonia. Väisäsen mukaan kyseessä on muun ohella vahvat taiteilijajärjestöt, jotka hyvää tarkoittaen lokeroivat jäsenensä. Ongelmaa ei esiinny ranskassa.
Siteerasin Väisäselle Mervi Kantokorven arviota Helsingin Sanomissa (10.3.2016). Tekstissä on kummallinen vaatimus:
Väisäsen on jo seuraavassa Anterossa ratkaistava kauttaaltaan paremmin kertomuksen etenemisen ja toisaalta sen pysäyttävän kuvauksellisen aineksen suhde.
Väisänen ei tätä ymmärtänyt vaan sanoi, että mikäli tämä koki kirjan lopetusta, hän ei aio ruveta letittämään tarinoihinsa loppusolmua kuten pullapitkoon. Olen tässä samaa mieltä kirjailijan kanssa, liian tyylikäs lopetus saa helposti teoksen vaikuttamaan keinotekoiselta. Todellisempi tarina elää ajan virrassa ilman selvää alkua ja loppua. Täytyy kyllä myöntää, että olen pitänyt monista kirjoista, joiden rakenne on hivenen vinksahtanut.
Hannu Väisänen on myös kirjoittanut mainion novellikokoelman Piisamiturkki, jonka olen arvioinut tässä blogissa aiemmin.

Mikko Airaksinen