Mirdja

Suomalaisen kirjallisuuden seura. 2012.

Olen ollut pitkään kiinnostunut L. Onervasta, joten tartuinpa sitten hänen esikoisromaaniinsa Mirdjaan, joka ilmestyi vuonna 1908. Kirjan luettuani minulla oli kovastikin hämmentynyt olo. Tämä on kaiken kaikkiaan erikoinen kirja. Romaani muistuttaa hieman Waltarin Suurta illusionia, jonka luin jokin aika sitten. Molemmissa diskuteerataan ja filosofeerataan, molemmissa ollaan kovasti paheellisia ja syntisiä aikakauden muotiaatteen dekadenssin mukaisesti. Molempien romaanien kautta voi sukeltaa toisen aikakauden tunnelmiin.
Romaani on rakenteeltaan kovin hajanainen. Mikään nopea lukaisu tämä ei tosiaankaan ole. Kannattaa kuitenkin paneutua tähän lukukokemukseen, sillä tästä saa kaikesta huolimatta paljon irti.   Mielestäni parasta romaanissa oli kaunis lyyrinen kieli. Tämä on totisesti runoilijan kirjoittama romaani. On pakko ihastella suomen kielen valtavaa rikkautta. Tuntuu kuin kieli olisi pelkkää muovailuvahaa Onervan käsissä.  
Romaanin päähenkilö Mirdja vaikuttaa itsekeskeiseltä. Kaikki pyörii hänen ympärillään. Mirdja etsii identiteettiään. Hän halveksii poroporvarillista elämäntapaa ja yrittää vapautua perinteisistä naisen –  äidin ja vaimon – rooleista. Siinä hän ei ihan onnistu, sillä kaikesta huolimatta hän ajautuu avioliittoon.  Nykykielellä voisi kaiketi sanoa, että Mirdja on sitoutumiskammoinen sinkku, mutta mikään chick-lit-romaani tämä ei tietenkään ole. Tämä ei ole kevyttä viihdettä vaan syvällinen muotokuva naisena ja taiteilijana olemisesta ja olemisen vaikeuksista. Vaikka kirja on kirjoitettu yli sata vuotta sitten, on Mirdja ristiriitoineen yllättävän moderni ihminen.
Tässä psykologisessa romaanissa on tarkkaa havainnointia ihmismielen oudoista mutkista. Onerva kaivautuu syvälle ihmismieleen eikä kaihda tummia ja epämiellyttäviäkään sävyjä. Mirdja on ihminen, joka kokee yhteiskunnan normit ja rajoitukset ahdistavina. Kuitenkin yritykset vapautua niistä päättyvät epäonnistumiseen. Nuoruuden etsintä ei oikein johda mihinkään. Mirdja menettää itsenäisen ja itsellisen olemisensa ja heittää hukkaan taiteilijan lahjansa. Avioliitto on onneton ja repivä. Lopulta kaikki päättyy vanhuuteen, hulluuteen ja kuolemaan. Pessimistisestä sävystä huolimatta loppu on mielestäni erittäin vaikuttava. 
MM