Eliel ja Eero Saarinen

Eliel Saarinen opiskeli arkkitehdiksi aikana, jolloin arkkitehtuurin opetus keskittyi antiikin esikuvien jäljentämiseen. Tekninen kehitys oli edennyt ja oli vaarana, että insinöörit rakentaisivat talot ja arkkitehtien osaksi jäisi lisätä niihin aikansa eläneitä kipsikoristeita. Eliel saarinen, kurssitoveriensa Geselliuksen ja  Lindgrenin  kanssa, perusti arkkitehtitoimiston 1896. He hankkivat esikuvia ulkomailta ja toivat art nouveau-tyylin Suomeen.
Tästä edettiin Venäjän paineessa kansallisromantiikkaan. Rakennuksiin ilmestyi koristeiksi eläinhahmoja, jotka eivät liittyneet rakennuksen käyttötarkoitukseen. Kansallisromantiikkaa oli myös herrojen rakennuttama Hvitträsk, kolmen perheen asunto- ja työtilat. Viimeinen kansallisromanttinen rakennus oli Pohjolan talo Helsingissä, minkä ovenpielessä olevien harvahampaisten mörköjen suuhun on kai aina ollut tapana laittaa tupakantumppeja. Veistosvaihe jäi taakse, Kansallismuseoon tuli vain yksi orpo karhu oven eteen ja Helsingin rautatieasemaan (1919) kaksi ulkovalaisinta pitelevää jättiläistä. Rautatieasemaa pidetään Elielin ehkä parhaana työnä.
Cranbrookin taideakatemian Academy Wayn talossa numero yksi kilistettiin samppanjalaseja syyskuisena päivänä 1947. Eliel Saariselle oli juuri sähkeitse ilmoitettu, että hänet oli valittu 172 osallistujan joukosta yhdeksi viidestä jatkoon päässeistä Jefferson National Expansion – muistomerkkikilpailussa St. Louisissa Missourissa. Kun Eero Saarinen Lily-vaimoineen palasi juhlahetkestä asunnolleen, myös Eeroa odotti sähke: kilpailun sihteeri oli sekoittanut Saariset, ja jatkoon olikin valittu Eero Saarinen. Eero ilmoitti asiasta isälleen ja kutsui vanhempansa vuorostaan vierailulle. Samppanjalaseja kohotettiin uudelleen. Myöhemmin Lily muisteli, että Eeron riemun ylitti ainoastaan Elielin hymy ja ilo siitä. että hänen poikansa oli menestynyt omalla ehdotuksellaan. Isän ja pojan urat leikkasivat tuona päivänä toisiaan, ja tapaus oli molemmille merkittävä. Eliel oli ylpeä pojastaan ja Eero juhli ensimmäistä suurta menestystään itsenäisenä arkkitehtina.
Kilpailun lopputuloksena oli sitten Eero Saarisen suunnittelema sateenkaarimainen jättiläismuistomerkki St. Louisissa. Saariset, isä Eliel (1873–1950) ja poika Eero (1910–1961). Saariset muuttivat Amerikkaan 1923, ja Eero valmistui siellä arkkitehdiksi. Saariset tekivät uraa ensin Cranbrookin taideakatemiassa. He olivatkin monipuolisia ja halusivat suunnitella rakennusten lisäksi myös niiden kalusteet ja koristeet. Eero oli muun ohella myös merkittävä huonekalusuunnittelija. Myöhemmin he jatkoivat uraansa omissa arkkitehtitoimistoissaan.
Eero Saarinen suunnitteli rakennuksia yrityksille mutta myös Yhdysvaltain liittovaltiolle.  Tarvetta olikin, sillä amerikkalainen rakennustaide oli juuttunut vanhoihin kuvioihin.  Eero pääsi tekemään myös asioita, joille ei ollut esikuvia, kuten lentokenttäterminaaleja aikana, jolloin suihkukoneliikenne oli vasta uutta. Eero Saarinen otti suunnittelussa huomioon asiakkaan toivomukset, rakennuksen käyttötarkoituksen ja ympäröivän muun rakennuskannan ja luonnon.  Työhön lähdettiin aina puhtaalta pöydältä ja aikaansaatiin jotain uutta. Eeron mielestä rakennuksessa on yksi kantava idea jota sitten toistetaan ja liioitellaan läpi koko rakennuksen, niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa. Eero kärsi siitä, että oli vähemmän lahjakas kuin isänsä. Tämän (ehkäpä kuvittelemansa) puutteen hän kompensoi loputtomalla suunnittelutyöllä. Rakennuksia piirrettiin yhä uusiksi niin kauan, että moni työ jäi tappiolliseksi.
Nämäkään nerot eivät eläneet tyhjiössä. Heidän työnsä edellytti jatkuvaa matkustelua ja verkostoitumista; siinä he olivat taitavia.
Saaristen Suomenvuosina Hvitträsk oli seuraelämän keskipiste. Siellä kävivät Sibeliukset ja Gallén-Kallelat. Huvila oli myös työtila. Kun Eero oli lapsi, hän eräänä päivänä kiipesi työtä tekevän arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin viereen ja pyysi: ”Piirrätkö minulle hevosen?” Ja Meurman piirsi. Myöhemmin, kun Eerolla oli oma arkkitehtitoimisto Yhdysvalloissa, hän kysyi työnhakijoilta: ”piirrätkö minulle hevosen?”. 
Tämä toi mieleeni vuosikymmeniä sitten kuulemani jutun. Eräs Tapiolassa toimistoa pitänyt arkkitehti pyysi aina työnhakijaa muiden työnäytteiden lisäksi piirtämään hevosen. Näin hän sai aikaan kokoelman hevosia korskuvista arabianoriista kömpelöihin kaakkeihin. Epäilemättä hän oli kuullut Eero Saarisen tavasta.
Meurmanista tuli sittemmin kaavoitusopin professori Otaniemeen.
Eero Saarinen jäi varhaisen kuolemansa jälkeen joksikin aikaa paitsioon. Hänen arkkitehtuurinsa monimuotoisuus ei sopinut urautuneeseen modernismiin. Sittemmin on hänen paikkansa modernin arkkitehtuurin suurmiehenä tunnustettu.
Timo Tuomen kirja on erittäin visuaalinen, kuten tämän aiheen kanssa pitääkin. Lukija melkein näkee edessään tekstissä esitetyt rakennukset, maisemat ja huonekalut. Mutta vain melkein. Kirjassa on surkean vähäinen kuvitus.

Mikko Airaksinen