Tove Jansson: tee työtä ja rakasta

Vuonna 2008 ilmestyi Boel Westinin kirja Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä. Kirja sai muuten hyvät arvostelut, mutta Toven tunteneet katsoivat, että siinä ei mennä lähelle kohdetta. Tove Jansson jää etäiseksi. Hufvudstadsbladetin toimittaja arveli, että Westin on ehkäpä hemuli?
Tuula Karjalainen täydentää Westinin kirjaa kahdella tavalla. Toisaalta hän kuvaa kohdetta ihmisenä, häntä ja hänen rakkauksiaan. Toisaalta siinä kerrotaan Tove Janssonista taidemaalarina. Sitähän Tove halusi ensi sijassa olla! Tove Janssonin elämä kerrotaan perinteisesti häntä ympäröivien ihmisten kautta: vaikea suhde isään, äidin tärkeys. Kahden taiteilijan lapsena ei ehkä ole helppo kasvaa. Karjalainen kertoo Toven elämänvalinnoista. Tässä hän toistaa usein formulaa: nuori nainen 30-luvulla… jne. Ehkäpä nuorella naisella ei tuohon aikaan ollut helppoa tehdä valintoja? Itse olisin näillä huitteilla hieman karsinut tekstistä toistoa. Tovella oli vaikeaa isänsä kanssa. Hänen seurustelukumppaninsa olivat liian radikaaleja isän makuun ja lopulta ei edes sukupuoli ollut oikea.
Tove Janssonin isä, Viktor Jansson, ”Faffan”, oli sodan särkemä. Nykyään puhutaan paljon talvi- ja jatkosodan traumoista, Faffan oli kokenut kansalaissodan. Siitä taas puhutaan lähinnä punaisten traumana. Faffan oli eri puolella.
Jotenkin jää silti sellainen tunne, ettei Toven lähelle päästä kuitenkaan. Ehkä juuri siksi, että kuvataan muiden kautta. Mistä hän sai loputtoman työtarmonsa? Oliko tämä kaikki vain yritystä isän arvostuksen saamiseksi?
Henkilökohtaisen osuuden lisäksi pidin todella siitä tavasta, jolla Toven maalauksia ja kuvakirjoja kuvattiin.
Kuten konkretismissa yleensä, myös kirjan kuvissa värikentät ovat yleensä monokromaattisia ja teräväreunaisia. Kuviin on saatu liikettä rinnastamalla voimakkaita värejä toisiinsa. Puhtaat kirkkaat yksiväriset pinnat ja rohkeat rinnastukset toimivat hienosti. Valkoiset ääriviivat luovat vaikutelman siitä, että kuvat olisivat leikattuja ja valkoiselle paperille asetettuja irtonaisia palasia. Tämä paperileikkaustekniikkaa muistuttava jälki tuo oman jännittävän tunnelmansa kirjaan. (Kuvakirja Kuka lohduttaisiNyytiä)
Taidemaalarina Tove Jansson joutui tekemään ratkaisuja siinä vaiheessa kun kaikki muut siirtyivät abstraktiin taiteeseen. Ei ole helppoa etsiä tietään taiteilijana.
Sen sijaan Toven kirjoihin mennään kovin pikaisella analyysilla. Kunniallisen petkuttajanpäähenkilö ei todellakaan maalaa kaneja ja kukkia! Hän maalaa kuvia maapohjasta, mullasta, savesta, sammalesta, kasveista. Tämä on hänen intohimonsa. Kun maalaus on valmis, hän sutaisee siihen kiireesti muutaman kukallisen kanin ja lähettää kuvan kustantajalle. Sen jälkeen joku muu lisää niihin tarinan ja upea lastenkirja on syntynyt. Sen sijaan on valaisevaa kuulla, miten kirjat liittyivät Toven elämän käänteisiin.
Toven suurtyö kirjankuvittajana kuvataan Westinin kirjassa tarkemmin, kuin Karjalaisen.
Toven ura sarjakuvanpiirtäjänä tulee vahvasti esille. Englantilainen lehti tarjosi hänelle näennäisen helppoa sopimusta: vain kuusi strippiä viikossa! Oikeasti tällainen tahti on tappava, eikä siitä jää aikaa muuhun. Lopulta Toven veli Lars jatkoi sarjakuvaa. Toven talous kuitenkin koheni. Myös muumiaiheiset teatteriproduktiot kuvataan kiinnostavasti.
Suomalaisen kustannustoiminnan kiinnostumattomuus muumeista on hämmentävää. Kirjoja suomennettiin vasta sitten, kun ne oli ensin käännetty muille kielille. Mielestäni on vieläkin käsittämätöntä, että Kesäkirja on julkaistu suomeksi ilman kuvitusta!
Tuula Karjalainen kuvaa luovan prosessin erilaisuutta: talonrakennusprojektit toteutettiin täsmälleen kuten oli suunniteltu, maalaukset ja kirjat kehittyivät työn edistyessä. Lastenkirjat ja sarjakuvat olivat täynnä huumoria ja fantasiaa, maalauksista nämä puuttuvat.  Minun mielestäni maalauksissa joskus esiintyvät mustat muumihahmot ovat kyllä fantasiaelementti.
Kuvataiteilija on yleensä ehdoton. Kompromisseja ei tehdä! Sen sijaan kirjailija saa taipua. Tove Janssonin ensimmäisessä aikuisille tarkoitetussa kirjassa Kuvanveistäjäntytär oli tarkoituksella kansiaiheena valokuva ateljeesta. Ruotsalainen kustantaja vaati siihen muumimaisen piirroksen, että kirja näyttäisi lastenkirjalta!
Keskustelin kerran muumeista erään suomenruotsalaisen naisen kanssa. Hän sanoi, ettei lapsena pitänyt muumikirjoista, sillä ne olivat ”skrämmande” – pelottavia! Itse en ollut koskaan ajatellut näin, mutta kun mietin, niin niinhän  sen voi nähdä: aiheena on usein yksinäisyys, pelot, erilaisuus, sopeutumattomuus, pimeässä lymyävät hirviöt… Karjalaisen kirjassa kerrotaan, että Tove Jansson sai paljon yhteydenottoja yksinäisiltä, pelokkailta lapsilta, jotka olivat saaneet lohtua muumikirjoista. 
Vaikka Tuula Karjalaisen mainio teos täydentää Westinin kirjaa oivallisesti, arvostelussa on katsottu, että Westinin teos on kuitenkin ykkönen. Kirjat kilpailevat keskenään uskomattoman hienolla kuvituksella. Karjalaisen kirjan ulkoasu ja taitto on Timo Nummisen tekemä.
Tuula Karjalainen oli 11.2. Tapiolan kirjastossa kertomassa kirjastaan. Esitys oli onnistunut ja veti paljon kuulijoita. Kirjoittaja korosti vielä yhtä eroa hänen ja Boel Westinin välillä. Westin on ruotsalainen, eikä pysty jakamaan suomalaisten kokemusta sotien ajasta. Ja niinpä: sotien karmea todellisuus vaikutti Tove Janssoniin voimakkaasti ja tämä näkyy hänen tuotannossaan. Seuraava haastateltava on Tommi Melender, joka on laukonut totuuksia suomalaisen kirjallisuuden tasosta. 25.2. klo 18, Tapiolan kirjastossa, tervetuloa!
Mikko Airaksinen

  1. Mikko Airaksinen

    14.2.2014 at 15:03

    Itse asiassa, vaikka Kesäkirja on suomeksi julkaistu ilman kuvitusta, niin on ruotsinkielinen alkuteoskin. Kuvitus on ilmestynyt kirjaan myöhemmin, kustantajan vaatimuksesta. Tämä selvisi minulle jälkeenpäin.

Comments are closed.