Yhden hengen orgiat:

Tommi Melender: Yhdenhengen orgiat: esseitä luetusta elämästä. WSOY 2013.
Yhden hengen orgioillaMelender tarkoittaa lukukokemusta, joka on aina henkilökohtainen. Kirjallisuuden tarkoitus on saada lukija tuntemaan tai oivaltamaan jotakin. Mutta suomalainen kirjallisuus ei tavoita tätä. Tämän kirjoittaja on tuonut vahvemmin esille Suomen Kuvalehden artikkelissa, joka julkaistiin Helsingin kirjamessujen aikaan. Siinä suomalaista kirjallisuutta verrattiin wc-paperiin. Miksi näin on käynyt? Syitä on monia. Suomalaisilla ei ole enää yhteistä kokemusta elämästä, olemistamme määrittäviä suuria tarinoita ei enää synny. Suomalaiset pitävät kirjallisuutta niin pyhänä, että se estää kokeilut. Kolmantena syynä on viihteellistyminen. Tässä hän siteeraa David Foster Wallacea (Wallacelta on ilmestynyt suomeksi esseekokoelma Hauskaa,mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja).
Wallace syyttää televisiota, sillä hän on elänyt elämänsä tv-aikana. Kiintopiste on Kennedyn ja Nixonin vaaliväittely. Ne jotka kuulivat väittelyn radiosta, pitivät Nixonia voittajana. TV:stä väittelyä seuranneet taas katsoivat Kennedyn voittaneen. Nixon nimittäin hikoili, pälyili ja vaihtoi jalkaa, mikä kertoi (tai oli kertovinaan) että hän ei uskonut asiaansa. Melender ei kerro, että se järjestettiin tahallaan: järjestäjät halusivat Kennedyn voittavan. Siksi tilaisuus valaistiin niin, että se korosti Nixonin kuopissa olevia silmiä ja hikoilua. Puhujat laitettiin väittelemään seisaaltaan. Nixon oli näet sotainvalidi, eikä pystynyt seisomaan paikallaan pitkään asentoa vaihtamatta. Miten kellään on otsaa käyttää ihmistä vastaan sitä, että hän on sotainvalidi! Mutta tempun tahallisuus on ehkä tässä sivuseikka, pääasia taas se, että televisiossa kaiken on näytettävä hyvältä. Tämä syöpyy myös kirjallisuuteen, kirjan on oltava kiva, mielellään pitkitetty vitsi ja sen negatiivinen arvosteleminen on epäreilua puuttumista kirjailijan tulonmuodostukseen.
Itse Melender tuntuu arvostavan kirjallisuudessa hillitöntä itsensä alttiiksi panemista ja pohjatonta synkkyyttä. Niinpä hän nostaa esille Thomas Bernhardin, itävaltalaisen, joka ei inhonnut Itävallan maata vaan sen valtiota. Oman nuoruuden synkkyys heijastuu koko valtion kuvaukseen. Thomas joutui lapsena opiskelemaan katolisessa sisäoppilaitoksessa. Itävallan natsimiehityksen ajaksi koulun seinälle vaihtuu krusifiksin tilalle Hitlerin kuva, miehityksen päätyttyä sen korvaa taas krusifiksi. Mutta muuttuuko mikään todella? Täytyy myöntää että luin Bernhardin omaelämäkerrallisen teossarjan ykkösosan opittuani takakannesta, että päähenkilö saa kaiken synkkyyden keskellä lohtua itsemurhan suunnittelusta!
Melender lukee Stieg Larssonin jännäritrilogiaa. Aluksi teksti on hirvittävän huonoa, mutta pian lukijan mieli muuttuu. Larsson on nimittäin kirjoittanut trilogiansa massiiviseksi kostoksi kerran näkemälleen vääryydelle. Niinpä Melender löytää tekstistä riittävästi vimmaa ja jaksaa seurata juonta. Esseet käyvät läpi suuren määrän kirjallisuutta välillä ylistäen välillä lyttyyn lyöden. Melender kysyy hyviä kysymyksiä. Jos Franzenin Vapaus – tuo amerikkalaisten Sota ja Rauha – pelastaa romaanin, niin miltä se sen pelastaa? Ja miten?
Essee voi Suomessa hyvin, sanotaan. Melender laittaa kunnian Savukeidas-kustantamolle, jolla on halua kustantaa esseitä.
Tommi Melenderiä on aikaisemmin käsitelty tässä blogissa, sillä hän on tänne arvostellun Liberalisminpetos: esseistinen pamfletti toinen kirjoittaja

Mikko Airaksinen