Manalan palvelija

Aliette deBodard: Servant of the Underworld (Angry Robot, 2010). Obsidian and blood, vol 1.
Vaikutusvaltainen Ceyaxochitl lähettää Mictlanteuctlin papille Acatlille viestin saapua paikalle. Nimittäin on päässyt käymään niin, että Xochiquetzalin papitar on kadonnut, mahdollisesti surmattu Nahual-magian avulla. Acatlin on ratkaistava juttu pian, sillä hänen oma veljensä Neutemoc on pääepäiltynä.
Tulihan tähän mennessä selville, että tarina tapahtuu asteekkien valtakunnassa?
Vaan asiat etenevät Acatlin kannalta liian nopeasti. Juttuun tuntuu liittyvän muutakin. Tarina on osittain perinteinen suljetun huoneen arvoitus.  Lukijalle ei kuitenkaan anneta juurikaan eväitä ratkaista arvoitusta itse. Kirjassa on sen verran paljon maagisia elementtejä ja tarinan kulkuun sekaantuvia jumalia, että kirjastossa se on luokitettu fantasiaan.
Lopulta ghosbusters-tyylinen seikkailu karkaa käsistä täysin ja koko maailma on yhtäkkiä vaakalaudalla.
Acatl ei pelkästään tarvitse kaikkea mahdollista magiaa ja haavoitu lukemattomia kertoja tarinan edetessä, vaan joutuu lopulta oppimaan johtajuutta pelastaakseen maailman. Nykyään johtajuutta käsitellään vähän joka kirjassa.
James Bond käy joka elokuvassa katsomassa, mitä vempaimia Q tarjoaa hänelle meneillään olevaa tehtävää varten. Acatl sen sijaan käy temppelin eläintarhassa katsomassa, mikä valikoima uhrieläimiä siellä on tälle tai tuolle jumalalle uhrattavaksi. Uhrit ovat maagisessa maailmassa tarvittavia apukeinoja asioiden edistämiseksi. Epäilen kuitenkin, olisiko uhrieläintarhassa ollut kvesaali – paratiisilintuja (quetzaltotol), sillä atsteekit tunsivat niiden sulat (quetzalli), joita tuotiin maahan Guatemalasta, mutteivät kai itse lintua?
Tarinassa esiintyvät yliluonnolliset olennot ovat todellisia ja samalla hirvittäviä.
Asteekkien runoja ja hymnejä on säilynyt runsaasti. Niitä käytetään tarinassa loitsuina, englanniksi tietysti käännettyinä:
”We leave this earth. We leave the flowers and songs, and the maize bending in the wind. Down to the darkness we must go, leaving behind the marigolds and cedar trees…”
Kuten jännityskirjallisuudessa on nykyään tapana, rikosjutun lisäksi vatvotaan päähenkilöiden perheongelmia, sisaruskateutta ja vanhemmille tuotettuja pettymyksiä. Tässä suhteessa muinaiset asteekit eivät ilmeisesti eronneet nykysuomalaisista.
Nimien paljous saattaa hämätä lukijaa, en tiedä auttaako se, että samasta jumalasta käytetään välillä alkukielistä, välillä käännettyä muotoa, kuten Chalchiutlicue = Jade Skirt, tai Xochiquetzal = Quetzal Flower.
Bodardin kirjassa käytetään vanhaa ortografiaa, joka on toki yleisessä käytössä yhä. Kirjoitetaan siis vaikkapa tecuhtli (herra). Minä kirjoittaisin nykytavan mukaisesti teuctli, mikä vastaa paremmin myös sanan äänneasua. Myös sanojen käännöksissä vakiintuneita, mutta ei – niin – onnistuneita muotoja: Huitzilopochtli on ”Etelän kolibri”.
Kokonaisarviona kirjasta esittäisin toivomuksen, että sarjan tulevissa osissa (jotka ovat ilmestyneet, mutten ole vielä lukenut) olisi enemmän juonta ja vähemmän jumalallista magiaa. Joka tapauksessa kirja oli mielenkiintoinen sukellus täysin toisenlaiseen maailmaan.
Kritisoin vuosi sitten tällä palstalla Arhipan dekkaria Kipunuora. Siinä sekoitettiin inkat ja mayat perusteellisesti ja kirjan kannessa on sitten asteekkien kalenterikivi. Sen sijaan Bodardin teoksen kanteen samainen kivi sopii hyvin.
       Mikko Airaksinen