Mitä internet tekee aivoillemme?

Kaikki uudet viestintävälineet aiheuttavat huolestuneen vastareaktion. Kuka vielä muistaa, että 1980-luvulla VHS:n piti tehdä meistä kaikista vidiootteja?
Kirjassaan Nicholas Carr pyrkii osoittamaan, että Internet tekee meistä lyhytjännitteisiä, keskittymiskyvyttömiä ja tunneköyhiä. Internet tarjoaa loputtoman ärsykkeiden virran eikä anna tilaa keskittyä mihinkään. Carrin mukaan aivojen rakenne on aikuisillakin erittäin fleksiibeli ja näin aivot adaptoituvat vastaanottamaan vain lyhytjännitteisiä signaaleja. Muistimme on loistava aparaatti, mutta lyhytkestoinen muisti kykenee vastaanottamaan ärsykkeitä vain hyvin rajoitetusti. Tämä vähäinen tila täyttyy Internetistä syöksyvällä himphampulla, eikä pitkäkestoiseen muistiin pääse siirtymään mitään olennaista. Carr tukee väittämiään useilla tutkimuksilla. Nämä ovat teoksen parasta antia, eikä niiden lukemiseen tarvita neurologian opintoja. Teosta lukiessani kiinnitin huomiota muutamaan seikkaan.
1. Marshall McLuhan.  Vuonna 1980 kuollut kanadalainen mediafilosofi tunnetaan teoksesta ”Ihmisen uudet ulottuvuudet”, samoin kuin sloganista ”Väline on viesti”. Carrin mukaan McLuhan oli showmies ja fraasien vääntäjä. Ei ihme, että Carr hylkää tekno-optimisti McLuhanin. Kuitenkin hän siteeraa fraasinvääntäjää kirjansa viimeisille sivuille asti. McLuhanista on vaikea päästä eroon: tämän olen havainnut toisillakin kirjoittajilla.
2. Nousu… eiku… Sivulla 79 Carr luettelee länsimaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Hän tekisi paremman vaikutuksen, jos muistaisi kirjojen tekijät ja nimet oikein. Nyt herää vaikutelma, että hän ei ole lukenut itse kirjoja, vaan googlannut ne esiin. Tämä on pikkuseikka, mutta entä seuraava?
3. Johnson. Carrin kirjassa kerrotaan paristakin tutkimuksesta, jotka osoittavat seuraavaa: annamme jonkun tekstin kahden henkilön luettavaksi. Toisen tekstissä on hyperlinkkejä, toisen ei. Sitten pyydämme heitä referoimaan tekstin. Ilman hyperlinkkejä lukenut osaa referoida paremmin, sillä toinen lukija on pomppinut hyperlinkkejä pitkin sinne tänne, eikä keskittynyt itse tekstiin. Tämän luulisi olevan itsestään selvää. Yhtä hyvin voisimme asettaa kysymyksen näin: ”referoi tekstiä ja laajenna sen teemaa”. Tällöin taas hyperlinkkejä käyttävällä luulisi olevan paremmat mahdollisuudet! Ja tämäkin on itsestään selvää.
Carr ilmeisesti ajattelee, että jonkun mielestä tietokoneelta lukeminen ja linkeissä pomppiminen aktivoi ihmistä sinänsä ja näin lukutulos on aina parempi. Tämä joku saa nyt olla Steven Johnson, joka Carrin mukaan on verrannut tietokoneen käyttäjässä havaittavaa laajaa, kihisevää aivotoimintaa kirjaa lukevan ihmisen paljon rauhallisempaan aivoaktiivisuuteen. Johnson jopa esittää, että ”kirjojen lukeminen ei ole riittävä ärsyke aisteille” (Lainaus Carrin teoksessa, s. 121).
Tämä on siinä määrin typerä väite, että otin esiin Johnsonin kirjan ”Kaikki huono on hyväksi”, s. 31 ja tarkistin lainauksen. Lainaus on keskellä mainiota parodiaa, jossa Johnson esittää, miten pelkkiä sähköisiä viestimiä käyttävä kulttuuri suhtautuisi painettuihin kirjoihin, jos ne esiteltäisiin sille uutena. Lukijaa nauratettuaan Johnson jatkaa: ”On luultavasti sanomattakin selvää, mutta todennäköisesti sanomisen arvoista, että olen edellisen kanssa eri mieltä” Ja vähän päästä: ”Kaikkien tulisi rohkaista lapsiaan lukemaan enemmän”. Tämän jälkeen hän puolustaa painetun tekstin lukemisen etuja aivan samoin kun Carr. Näin siis Carr lainaa Johnsonin parodiaa, eikä Johnsonin mielipidettä eli rakentaa ns. olkinuken. Tämä vahvistaa vaikutelmaa, että Carr on googlannut Johsonin sitaatin, eikä lukenut itse kirjaa. Nämä kömpelyydet itse asiassa vain epäsuorasti vahvistavat Carrin sanomaa. Hänhän myöntää itsekin olevansa netistä riippuvainen.
Pikku piikittelystä huolimatta pidän molempia teoksia ehdottomasti lukemisen arvoisina.

-Mikko A.