Sellon kirjasto tosiasiassa – vuosi 2016 niin kuin se koettiin

Sellon kirjaston vuosi 2016 ei olennoidu diagrammeihin eikä excel-taulukoihin. Niiden edessä silmät verestävät ja ryhti lysähtää, ne muuttavat katseen kuin salakavalasti tiiraavasta toljottavaksi.

Nämä eivät ole tekijän peruskokemuksia tätä kirjoittaessa: espoolaisessa tapahtumakirjastossa keskeisin ei tapahdu lainausmäärissä, keskeisin tapahtuu lavalla.

Huokausten sillaksi kutsutulle keräännytään hämmästelemään: ala-aulassa katsojajoukot ulottuvat esiintymiskorokkeen pieleltä lainausautomaattien tuntumaan. Käsillä on länsimaisen taidemusiikin tyylikausia läpivalaiseva neliosainen luentokonserttisarja, Kuolleiden säveltäjien seura. Äänivarojaan käyttää kirjailija-musiikkitoimittaja Minna Lindgren. Kuulijakunta on haltioitunut: Lindgren ei ainoastaan luennoi, hän toteuttaa taidehistoriallisia syväporauksia.

Meitä etäältä tarkkailevia huimaa.

Nojaamme sillankaiteeseen kuin reelinkiin.

Ja sama valokuvana. Luentokonserttisarjaa kuratoinut informaatikko Viivi Tulkki teki paalutuksia jälkikirjoituksessaan: ”Yleisöä saapui yli odotusten. Ensimmäisellä kerralla runsaat 120 henkilöä.” Tapahtumakoordinaattori Mia Wuorela piti hänkin näitä tilaisuuksia merkitykseltään ohittamattomina. ”Viiviä on kiitettävä. Se oli suuri ponnistus häneltä”, Wuorela totesi työpöytänsä takaa. ”Kaikkinensa sanoisin, että Kuolleiden säveltäjien seura oli vuoden 2016 kohokohta.” (Kuva: Tomas Lamas.)

Harry Potter -päivänä kirjastotyöläistä ei ole tunnistaa stereotypiakseen: karnevalistisilta ilkamoijilta he näyttävät. Jokavuotiseksi vakiintuneessa teemapäivässä palkitaan vaikuttavin asu, toteutetaan taikaloihdintapaja ja tietovisailu. Henkilökunta heittäytyy estoitta. Fandomi vihannoi, henkilökortti läpsyy halattimaisen naamiaisasun alla.

Vuonna 2016 Lastenmaa keskittyi asiakaslähtöisyydessään ennen muuta 10–12-vuotiaisiin varhaisnuoriin. Näin ollen juuri hengailutilaa raivattiin. Osasto haukkasi niin musiikkipuolesta kuin ala-aulasta.

Tiiminvetäjä Timo Ylösen ja tekijän katseet lukkiutuvat samalle uralle.

”Tuo sohva, jolla sinä istut, on uudistuksen aikaansaannosta.”

Tämä on enemmän kuin informatiivinen läystäke. Ylönen sanoo olennaisimman tiivistyvän oheiseen. ”Olen käyttänyt kuvaa lukemattomat kerrat eri yhteyksissä. Sitä täytyy ehkä jo hillitä.” Toteuttajina ovat Niipperin koulun oppilaat, toteutus kouluyhteistyön huiskeesta.

 

Nuortenosasto Pointissa vuotta on möyhentänyt vaihtuvuus. Nykyisistä Pointin kirjastolaisista ei löydykään ainoatakaan, joka olisi työskennellyt osastolla koko vuoden 2016 läpeensä. Puheisiin on hamuttava paitsi tiiminvetäjä Anna Taitto, myös sittemmin aikuisten osastolle siirtynyt Minna Markkinen. Taakse jääneestä Markkinen muistaa alun ja Taitto lopun.

Tapahtumatarjonta – jota on masinoitu yhdessä Espoon nuorisopalveluiden kanssa – kuuluu olleen mainio eetoksellisuuden ja viihteellisyyden yhteen kietoutuma. Selvästi Hot -kampanjassa torpedoitiin tavanomaisimpia maallikkouskomuksia tupakasta, nuuskasta, alkoholista ja huumausaineista.

Selvästi Hot -kampanjaan lukeutui myös ”Kysy! Se kannattaa” -liparelaari. Sitä voinee lainkaan nousevaa sukupolvea ylenkatsomatta luonnehtia kovin hellyttäväksi ja sympaattiseksi – eikä vähiten siksi, että se tuo niin elävästi mieleen ammoisen nuortenlehti Suosikin Bees and Honey -palstan. (Kuva: Mira Honkaniemi.)

Muita kantavia teemoja olivat ainakin kiusaaminen ja seksuaalisuus. Kampanjoiden nimet (”Mä en dissaa”; ”Hupparikansan puolella”) todistavat siitä, että täkäläiset taitavat ”nuorisolaisen kieliopin”. Se on tyystin oma erityisalueensa: siinä on selviydyttävä ristipaineesta, onnistuttava tasapainoilemaan tyylikkyyden ja tyylittömyyden, koketeeraamisen ja tylsämielisyyden, välissä. Siinä on hylättävä ikähierarkkinen ajatusmalli ja samastuttava ehdasti. Mitään helppoa se ei ole.

Trendit tulevat kansakuntaan katutaikurin kepeydellä: loppuvuodesta alkuun polkaistu ukulele-soitantapaja kirvoitti yleisöryntäyksen. Soitantatuokioita isännöivä, musiikkiosaston Sakari Heikka myöntyy tarkastelemaan suosittuutta analyytikon silmin. ”Ukulele on toisesta maailmasta kuin vaikkapa klassinen viulu. Sen historiassa ja soundissa on tiettyä helposti lähestyttävyyttä.” Tästä helposti lähestyttävyydestä Heikka kertoo jalostaneen opetuksellisen maksiiminsa. ”Valitsen oppituntirepertoaariin tuttuja kappaleita. Vasta-alkajat soittavat lastenlauluja, edistyneemmät Country Roadia.

3D-tulostimessa tasa-arvon eetos toteutuu. Tämä selviää tekijälle jymäytyksellä.

Aluksi katseet on kiinnitetty näyttöpäätteeseen. Näyttöpääte heijastaa kolmiulotteisen mallin, avaimenperän alkumuodon. Suutin sulattaa biohajoavan maissipohjamuovin, apparaatti valmistaa esinettä kerros kerrokselta.

Tekijä pitelee kainalossaan jotakin korkeakirjallista nidettä ja esittää pajaosaston Sanna Huttuselle provokatorisen kysymyksen.

Mitä 3D-tulostin tekee kirjastossa?

”Sitä on käytetty yhteensä 9 000 tuntia, ja täällä se on tietyin rajoituksin kenen tahansa hyödynnettävissä. Kyse ei pohjimmiltaan ole laitteesta, kyse on laitteen mahdollisuuksista. Yhteiskunta muuttuu lujaa, enkä edes näe, että kirjasto olisi se taho, joka vain mukautuu. Me haluamme myös olla sysäämässä näitä muutoksia. Me haluamme etulinjaan.”

Logistiikkasydämessä värehtii kaiho. Palautusautomaattien liukuhihnalinjastojen päässä, Eedenissä raolleen jätettyjen uutimien takana, Yassin Mohamed heittyy muistelemaan eläkkeelle jäänyttä kollegaansa Osmo Aroa. Äänessä läikähtää. ”Osmo oli porukan ilopilleri. Eedenin hymy.”

Liialta herkistyneisyydeltä on hyvä pelastautua teknilliseen puheeseen. Menneen vuoden aikana palautusautomaattien toimintaperiaatetta on sujuvoitettu. ”Ajatellaan jotain tietokirjaa esimerkiksi. Automaatti jaottelee sen luokituksen mukaiseen, oikeaan laatikkoon”, Mohamed sanoo, ja terävöittää äkkinäisesti katseensa. ”Ei tämä uusikaan systeemi ole täydellinen. Jos laatikon ja liukuhihnalukijan välinen laser-yhteys katkeaa, tapahtuu yliheittoja.” Yliheitossa kirja lipuu hihnaa myöten aina peräpäähän asti, luiskahtaa suureen jäsentymättömien laatikkoon ja päästää vaimean kopsahduksen.

Aikuisten osastolle tuo kaksirykelmäinen porrasnousu samaten kuin pihisten aukeava hissinkita. Tiiminvetäjä Carola Snell on puheissaan oikeamminkin aineisto- kuin tapahtumaorientoitunut. Vuonna 2016 nimekekappaleiden luokitustarrat on yhdenmukaistettu, kokoelman ”kellutus” Vantaan kirjastojen kanssa alkanut. RFID-järjestelmään siirryttäessä viivakoodit väistyvät.

Ylimalkaan aikuisten osastolla perinnetietoisempi kirjastomaailma on läsnä. Spektaakkelimaisen kieputuksen jälkeen tämän havaitseminen huojentaa: vielä on tapahtumakirjastossakin joku noin, paneutuneessa kumarassa, hiiskumattoman hiljaa – elämänmenosta sivuun astahtaneena ja kynä kädessä.

Maahanmuuttajatyön ydinpalvelu asiointineuvontaa ohjastavassa Matti Kuuselassa on vakautta ja viehtymys diaesityksiin. Jokaisina tiistai- ja torstaipäivinä Aikuisten olohuoneeseen on saapunut kosolti ymmällään olevia, joista kutakin on autettu arkielämän järjestämisessä. ”Asiointineuvonta on ongelmanratkaisua puhtaimmillaan. Ihmiset tulevat jonkin satunnaisen kysymyksen kanssa, ja me etsimme siihen vastausta.” Välistä Kuusela oikoo selkänikamiaan konttorituolissa. ”Viime aikoina minulle itsellenikin on kirkastunut, ettei tärkeintä lopultakaan ole se lomakkeiden täyttäminen.”

Niin – asiointineuvonnan välittömästä, lämminhenkisestä ilmapiiristä on kotoutumisen jouduttajaksi. Oma kauneutensa on siinäkin, että jokin sinällään näin arkipäiväinen voi olla yhteiskunnallisesti näin korvaamattoman arvokasta.

”Tasoitamme tietä suomalaiseen yhteiskuntaan. Sitä me olemme tehneet. Sitä me teemme.”

Sami Mäkäräinen
Siviilipalvelusmies

 

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.